Nyt huvittaa...

Syödä marcarpone-juustoa suoraan purkista lusikalla. Ei tosin kovin paljoa.

Katsella taloja vaunulenkillä.

Aloittaa idätys, koska mitä pidemmälle kohti kesää mennään, sitä vähemmän kaupassa on mitään tuoretta, joka olisi ostamisen väärtti tai ei ainakaan tuotettu vähintään Brasiliassa.

Pohtia minkä verran puutarhaihmistä minusta löytyy. Laittaa kasvamaan jotakin, jonka kasvua voi seurata ensin sisällä ja siirtää sen jälkeen ulos kukoistamaan. Kun kerran omistaa ensimmäistä kertaa elämässään pihan.

Uudistaa blogia. Jos ei saa aikaan juuri mitään muuta kuin kauniita ajatuksia käsityön saralla ja haluaisi mielellään kirjoittaa, on kai vaihdettava näkökulmaa. Siis Kerän kanssa tästälähin mahdollisesti myös ilman kerää. Sen sijaan kera ainakin kirjojen, vauvojen, ruoan ja kaiken muun joka täyttää päiväni. Vaikken minä sitä kerääkään aio unohtaa. Kunhan luon itselleni vähän isommat kehykset.

Tänään kotona

Intro tai esinäytös:

Nappula vietti viime yönä oikeastaan ensimmäisen todella lyhyen yön. Vietin aikaa makuuhuoneessa aamu-neljästä lähtien hyssytellen ja keinutellen ja toivoen ihmettä tapahtuvaksi. Kahdeksalta pikku julmuri kyllä nukahti rauhallisen oloisesti vain herättääkseen juuri helpottuneeseen ja makeaan uneen vaipuneen äitinsä ruhtinaallisen 25 minuutin päästä. Yhdeksän aikaan alakertaan kömpiessäni olin aika kypsää kamaa.

Siitä päivä kuitenkin on muuttunut vain paremmaksi. Kymmenen jälkeen sininen taivas ja aurinko raivasivat tiensä pilvien lomasta. Tällaisena aamuna heitin suosiolla Hesarilla vesilintua, otin mukaan kupin teetä ja avasin tietokoneen. Blogeissa surffailu piristää kummasti, oman päivittäminen vielä enemmän. (Tässä vaiheessa kerä nukkui kantoliinassa tuhisten lyhyeksi jääneen yönsä univelkoja pois...)

Ensimmäinen ja ainoa näytös:

Tänään surffailin sisustusblogeissa, jotka kyllä aiheuttavat myös pientä ahdistusta. Miten niin teillä on noin kauniita, vaaleita, aina siistejä, täydelleen yhteensopivia koteja? Olen viime aikoina huomannut, että sisustuksesta on tullut jonkinlainen pakko. Sen lisäksi että näppärä nykynainen luo uran, keittää hillot ja mehut, ompelee perheelleen kauniita ja erilaisia vaatteita, maalaa taulut kodin seinille ja suunnittelee omat kudinmallinsa, hän myös somistaa siinä sivussa sisustuslehteen kelpaavan kodin. Omassa lähipiirissä moni täysin tasapainoinen henkilö stressaa kotinsa sisustuksesta. Että pitäis olla jotenkin mietitynpää ja kehtaako tänne nyt kutsua. Itsekin huomaan puoli vuotta muuton jälkeen ensimmäiseksi selitteleväni kaikille vieraille, että kun ei täällä oikein ole vielä valmista. Milloin sisustamisesta tuli tällainen minuuden symboli?

Siksipä laitan tähän nyt muutamia kuvia sellaisista asioista, joista pidän kodissani. Sillä minä pidän kodistani. Juuri niin keskeneräisenä tyylien sekamelskana ja sillisalaattina kuin se on. Ja kas, tehän ette koskaan tule tietämään, mitä on kuvien rajauksen ulkopuolella....


Keittiön hyllyille olen koonnut valikoiman silmää miellyttäviä esineitä. Alahyllyn daami on kihlajaismatkalta Prahasta, vaaka ruotsalaiselta kirpputorilta ajalta kun vaihto-opiskelin ja ruusukupit häälahja. Tällä hetkellä pään vaivaa aiheuttaa se, että ristiäisiin kupit pitäisi ottaa käyttöön, mutta samalla katoaa tärkeä sisustuselementti. Hmpf.


Vanhat julistetaulut odottavat seinälle pääsyä. Vasemman puoleinen on oikeasti vanha ja se mainostaa Göteborgin huvipuisto Lisebergin cabarethallin ohjelmistoa. Miehen isoisä on esiintynyt soittaen pianoa nelikätisesti. Oikeanpuoleinen on uusvanha. Siinä houkutellaan ruotsalaisia matkustamaan lautalla Suomeen.



Pöytä on vanha ja tuolit uudet. Tuolit on kuskattu Suomeen kahdestakin eri Ikeasta Ruotsista, kun Suomesta niitä ei enää saanut. Ajoimme polvet suussa ensimmäisten kolmen tuolin kanssa Ikeaan numero kaksi, josta löytyi kuin löytyikin viisi lisää. Sitten paketit voitiin purkaa ja lopettaa polvet suussa ajaminen. Ensimmäiset kolme kun olisi palautettu Ikeaan numero kaksi, jos niille ei olisi löytynyt seuraa. Hieman monimutkaista. Mutta ainakin näillä Ikea-tuoleilla on tarina. Pöydällä on muuten lahjaksi saamani pellavainen laudeliina. Ei mitään mahdollisuutta että veisin kaunottaren saunaan!

Päiväni sisustusbloggaajana - hyvää viikonloppua!

Ps. Ajattelin kutoa ensimmäisen kolmiohuivini näistä Dropsin alpakoista. Suositelkaahan mallia ensikertalaiselle. Jotakin vähän fifiä monimutkaisempaa, muttei mitään sellaista, jossa valmis huivi pitää purkaa kokonaan kun toiseksi viimeisellä kierroksella tiputtaa yhden silmukan. Any ideas?

Hän on täällä ja tuhisee

Samana iltana kun narisin teille, ettei pieni keräni kai aio syntyä koskaan, hän päätti pistää toimeksi. Ja nyt hän on täällä. Roikkuu kantoliinassa, piipittää, tuhisee ja narisee unessaan.


Hän on huomenna kolme viikkoa vanha. Hän on minun lapseni ja se on tunne, jota en osaa sanoiksi pukea. Kun hän tarttuu minun sormeeni imiessään maitoa silmät kiinni, hän ei aavista, että saisi minulta mitä vain, jos ymmärtäisi juuri silloin pyytää. Esimerkiksi sen hevosen, josta hän ehkä alkaa haaveilla 15 vuoden päästä. Tai sen prinsessamekon, jollaisen hän varmasti haluaa jo neljän vuoden päästä. Vaikka mistäpä minä tiedän, ehkä hän haluaakin olla teinimutanttikilpikonna. Hän on vielä arvoitus, kokonainen elämä odottamassa tapahtumista.

Päivän vanha tonttuni.


Ja lähes kolme viikkoa vanha pörisijä, Pönttinen.

Samaan aikaan mietin, mitä minä saan teille kertoa hänestä, sillä sehän on hänen elämänsä. Vielä hän on ehkä tunnistamaton, mutta jos en kuvaa blogiin itseäni, miten pitkään saan kuvata häntä?

Elämä on huomattavasti hidastunut ja niinpä näihin sukkiin muotutuva joki virtaa täällä varsin verkkaan. Näissä on klassikon tuntua, mielettömän hieno ohje löytyy Yliveto -blogista, josta varsin moni on sen jo bongannut. Avaruudellinen hahmotuskykyni oli kovilla mallitaulukon kanssa, mutta onneksi pulmat minulle ratkaisivat rakkaat ompeluseuralaiset ja nyt seurassa taitaa jo syntyä useammatkin Kalajoet.

Ja melkein valmiiden listalla Novitan viime talven lehdestä virkattu hame rakkaalle ystävälle. Joka ei ehkä enää usko, että se koskaan valmistuu. Voi häpeä, verkkainen on ollut tämäkin projekti, mutta nyt viittä vaille valmis.


Eilen pieni keräni sai lahjaksi Tokkulin Teppo-koirakäsinuken. Äiti on ihan myyty ja Teppo on jo tehnyt tuttavuutta kerän kanssa. Vaikka mainita täytyy, että minä kyllä luulin häntä kenguruksi...

Pientä ihmistä odotellessa

Tänään aamu valkeni niin lumisena, että maisemaa ei erottanut taivaasta. Oli vain valkoista. Vähitellen lumisade väistyi ja antoi tilaa kirkkaalle, kuulaalle talvipäivälle, jossa oli ihan selvästi jo helmikuuta.

Viisi päivää lasketun ajan jälkeen minä olen tänään rauhoittunut - puhallellut ensin kiukkuisena aamulla ja sitten päättänyt, että olkoon tulematta. Ja luulin vielä varautuneeni ylimenoon, vaan kissan viikset. Kiukku alkoi kuitenkin haihtua osapuilleen samaan aikaan kuin lumisade ja loppupäivän tunnelma on ollut suorastaan kotoinen. Sain ajatukset jotenkin oikeille raiteille. Mikäs tässä ollessa, kun saa luvan kanssa viettää aikaa kotona, istua sohvalla ja kutoa, nukkua päiväunia niin että aurinko paistaa huoneeseen ja laittaa ruokaa ja leipoa. On vain yllättävän vaikea odottaa jotakin, jonka tietää olevan tulossa, muttei milloin. Ajatelkaapas, sellaisia asioita ei elämässä ole kovin montaa.



Kiireisen syksyn ja loputtoman kodin laittamisen keskellä olen kuin olenkin saanut jotakin lämmintä kudottua talvilapselleni. Ja onneksi niin moni muu taitava on jo nyt muistanut pientä ihmistä - voi miten ylpeänä tämä äiti pukee lapsensa päälle ihania villaisia lahjoja! Esimerkiksi rakkaat ompeluseuralaiset yllättivät minut ompeluseuran äitiyspakkaukselle ja se on kuulkaas niin hieno, etten ole vieläkään raaskinut purkaa asioita laatikosta vaan puran ja pakkaan sitä ja esittelen vieraille ja kyläilijöille.



Laatikossa oli kaksi erikokoista puuvillatakkia, molemmat aivan valloittavia, kesäinen pitsimyssy, alpakkaiset pikkuruiset sukat, lapaset ja säärystimet (en tiedä käyttävätkö vauvat säärystimiä, L totesi, mutta minä tiedän, että ainakin tämä meidän vauva käyttää), sekä kasa somasti koristelluille korteille hienosti tekstailtuja lasten loruja. Ihania, kaikki tyyni, parhaita lahjoja.

Onneksi marssin tänään kello neljä yläkertaan, sillä matalalta paistava aurinko ei aivan yltänyt alakertaan ja keittiöön, mutta makuuhuone kylpi kultaisessa valossa. Kun tulin portaita ylös, luulin aluksi jättäneeni lampun päälle.


Piskuisen, mutta toivottavasti sitäkin lämpimämmän peitteen kudoin talvilapselle Pirtin kehräämön karstavillasta. Emmin hetken, sillä vaikkakin lämmintä, maailman pehmoisinta paksu karstavilla ei tietenkään ole. No, peitto on vaunuihin lämmikkeeksi eikä sinällään ole ihoa vasten, joten lämpö ratkaisi. Tuli hieman turhankin soma reunapitseineen, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan jaksanut purkaa kerran aloitettua pitsireunaa vaan totesin kylmästi, että näillä mennään.

Villatakkejakin pienelle jo on, mutta tammikuun alussa pakkasten paukkuessa huomasin, että villahousuthan ne olis rautaa. Ja tällaiset tuli. Housuja en ole koskaan kutonut ja katsoin mallia viimeisestä Modasta eli vuoden 2010 ekasta numerosta ja keksin loput.

Pitäkää peukkuja, että saan talvilapsen pian luoksemme. Yhdeksän kuukauden jälkeen olen niin kovin utelias.

Uudessa kodissa...

...on nyt asuttu kaksi viikkoa. Pikainenkin remontti, vain vähän maalausta siellä täällä, vie aikansa ja eilen illalla sain vihdoin aikaiseksi jo kovasti kaipaamani kotoisen nurkan kaiken sotkun keskelle.



Uusi koti on uudessa kaupungissa, josta en kuukausi sitten tuntenut oikeastaan ketään. Minusta on tullut järvenpääläinen. Aloitin viime viikolla työväenopiston tilkkutyöryhmän, jonka keski-iäksi paljastui 60+. Eipä siinä mitään, mutta jossain niitä hieman omanikäisempiäkin ihmisiä olisi hauskaa tavata... :) Olo on kuin ulkomailla, kun isompaan kauppaankin lähtemiseen tarvitaan kartta.

Muuttorumba on tehokkaasti karsinut kaiken ajan käsitöiltä, aika vain kuluu ja alan kohta pelätä että joulu jyrää ja pieni talvilapseni ei saa päälleen mitään villaista helmikuun pakkasia vastaan. Siksipä aion antaa palttua remppatöille (ja portaat on tänään sitäpaitsi jo oikeastaan valmiiksi maalattu) asettua oikein mukavasti tähän sohvankulmaan ja kaivaa esiin jonkun pienen nutun ohjeen. Telvisiossa näyttävät Mogomboa, kovasti klassikon näköinen leffa jossa Clark Gable uhoaa keskellä mystistä afrikkaa ja kumoaa naiset kulmakarvan kohotuksella.

Lapsuus

Viime viikonloppuna olin seikkailulla, ehkä vähän aikamatkallakin.

Kun olin pieni, meillä ei ollut kesämökkiä vaan pakkasimme kesäisin autoon teltan ja ajoimme Itä-Suomeen, missä teltta pystytettiin pienelle autiolle luonnon hiekkarannalle, jonka taisi omistaa joku suuri metsäyhtiö. Ne kesäviikot olivat aina täynnä pientä taikaa. En ole käynyt paikalla viiteentoista vuoteen. Viimeiset viisi vuotta luulin, että rannat on pilkottu mökkitontteiksi ja vasta tänä kesänä katsoin internetin karttaohjelmasta, ettei näin suinkaan ollut. Niinpä pakkasimme taas auton - tällä kertaa oman aviomiehen, koiran ja vatsassa kasvavan perheenjäsenemme kera ja ajoimme lapsuuteen.

Puolipimeässä hiiviimme perjantai-iltana kallioiden yli ja metsäryteikön läpi kaikkine kantamuksinemme ja lähestyimme rantaa varovasti. Suuri varjo, joka metsän siimeksestä muistutti uhkaavasti pientä mökkiä osoittautui rantaan hylätyksi asuntolaivan rotiskoksi. Ranta oli tallessa. Kaikki oli aivan kuin ennenkin. Kallioiset saaret rannasta avautuvan ulapan takana, suuret siirtolohkareet rannan tuntumassa, mänty telttapaikan vieressä.



Aamulla mies viritteli tulen, keitimme tulella aamupuuron. Istuimme uppotukilla vierekkäin sitä syömässä ja katoimme leivät sopivalle laakealle irtokivelle. Jaaha, mitä täällä sitten oikeastaan tehtiin? kysyi mies uteliaana. Siinäpä se, ei niin paljon mitään kovin erikoista.

Aamuisin aurinko saapuu rantaan sopivasti, kun aamiainen on syöty. Luetaan kirjaa, maataan auringossa, uidaan ja polskitaan loputtomasti tai silloin tällöin vähän iästä riippuen. Yleensä joskus aamupäivän mittaan puhdistetaan hiekka varpaista, laitetaan kengät jalkaan ja kavutaan kallion yli takaisin autolle. Pienen kylän keskustassa juodaan kolat paikallisessa, käydään kaupassa ja pienessä kirjakaupassa. (Yhtenä kesänä luin kaikki Narniat yksi toisensa jälkeen. Kirjakauppaa ei enää ollut...).

Rantaelämään kuuluivat erottomana osana myös retket läheiselle kivivuorelle, vaeltelu pitkin rantoja (metsässä kasvoi vanomoita, joista äiti yhtenä kesänä solmi minulle seppeleen) ja kahlaaminen läheiselle saarelle. Illalla, kun päivä alkaa laskea ja ilma viiletä päivän lämmön jälkeen, sytytetään taas tuli. Isän kanssa lähetimme usein matkaan kokonaisen armadan kaarnalaivoja. Sen voi tehdä vasta kun ilta taittuu niin, että ilma alkaa puhaltaa maalta päin.



Sellainen oli lapsuus ja yhden viikonlopun olin siellä taas. Ajattelin sitä pientä ihmistä, jolle me kohta luomme lapsuuden ja sitä, ettei sen kokoisen onneen kovin kummoisia aineksia tarvita. Vanhemmat väittivät, ettei aurinko edes paistanut aina silloin kun lapsuudessa telttailimme rannassa. Pötypuhetta. On kai saanut hyvän lapsuuden, jos siihen vielä vuosien jälkeen suhtautuu tällaisella suorastaan fanaattisella nostalgialla. Ostaisin rannan, jos voisin samalla ostaa koko alueen, niin ettei sinne ikinä rakenneta mökkejä vaan että siellä voisi vastaisuudessakin vaellella vapaana.

Erään toisen lapsuus alkaa ensi tiistaina. Miehen veli saa lapsen keisarinleikkauksella sillä pieni jästipää on viime hetkellä asettunut poikittain roikuttuaan pitkään mallikelpoisesti alaspäin. Siihen lapsuuteen tulee kuulumaan eteläruotsalainen omakotitalo, oma uima-allas ja leipä, joka on aina vähän makeaa. Ei varmaan hullumpi lapsuus.

Malli Drops baby 10-11
Koko 1/3 kk
Drops Muskat

Köh, köh!

Köh ja köh, vähän on blogissa tunnelma kuin pölyisellä vintillä :) Mutta ei siitä sen enempää, katsotaan minkälaisilla päivitysväleillä jatkossa onnistun toimimaan.

Nyt käsityökorista on kuitenkin tulossa maailmaan taas paljon uutta, josta tässä ensimmäinen pala. Neljän viikon lomailun jälkeen kotiviikonloppu on aika mannaa ja aamun koirapuiston ja kaupassa käynnin jälkeen valloitin sohvan ja otin esille viittä vaille valmiin torkkupeiton. Tarvittiin vielä muutama kerros ainaoikeaa ja sen lisäksi päässäni oli muhinut idea johon kuului hieman helmenpujottelua...



Tämän torkkupeiton tuleva omistaja on ihan pikkiriikkinen, vasta kaksi viikkoa vanha pieni mies, hyvän ystävän esikoinen. Peittoakaan ole koolla pilattu ja se on kyllä taivaan kiitos. Pitkäpinnaisuuteni neulesaralla on rajattu ja tällainen suurehko, yksi kappale vaatii multa hieman hermonvenytystä. Nytkin menin sieltä missä aita on matala, kasin puikoilla ja Dropsin Eskimolla syntyy valmista kyllä ihan kiitettävää vauhtia. Taisin projektin keskellä kyllä jupista, että omani ei tällaista taida saada, mutta ehkä pehmenen ennen tammikuuta. Niin, myös Kerän kanssa blogissa odotellaan ihan ensimmäista omaa pientä kerää :)



Puolesta kilosta lankaa syntyi ensi talveksi noin 75 cm kertaa 75 cm suuri vaununlämmike. Tämä on pakkaseen varmasti hyvä lääke, ainakin sen kutominen kesällä oli aika lämmintä puuhaa. Ja yksinkertaisuus on mielestäni kuvionnissa valttia, varsinkin tällaisella paksulla langalla.
Helmet pääsivät koristamaan tupsuja, joista sain harvinaisen vahvan vision kesken työtä ja kivat niistä tulikin. Hieman hirvittää, että tällaiset ulokkeet ovat varmasti pienen herran tutkimuksen kohteena ja testaus saattaa olla aika armotonta, mutta katsotaan mitä kestävät :) Täytyy antaa lahjalle hieman takuuta ja jemmata jämälanka.


Eilen illalla kylässä kävivät veljeni, hänen kiinalainen vaimonsa ja Euroopassa ensi kertaa kylässä olevat vaimon sisko ja siskon tyttö. Heiltä sain lahjaksi tämän ihanan orkidean, joka suorastaan huusi päästä samaan postaukseen lilan torkkupeiton kanssa. Suunnittelin illallista kieli keskellä suuta, sillä vieraat eivät olleet tottuneet eurooppalaiseen ruokaan, mutta lopulta periaasialainen wokki ja edes hieman suomalaisempi hedelmäsalaatti tekivät hienosti kauppansa.

Käsityökorissa on sellainen kiitollinen tilanne että moni työ on viittä vaille valmis. Viime metrit on hauska kuroa umpeen, jos näyttää tulevan onnistunutta. Ylihuomenna alkaa todellinen työnteko, joka hieman hirvittää, mutta arkea on jo vähän ollut ikäväkin.