Hän on täällä ja tuhisee

Samana iltana kun narisin teille, ettei pieni keräni kai aio syntyä koskaan, hän päätti pistää toimeksi. Ja nyt hän on täällä. Roikkuu kantoliinassa, piipittää, tuhisee ja narisee unessaan.


Hän on huomenna kolme viikkoa vanha. Hän on minun lapseni ja se on tunne, jota en osaa sanoiksi pukea. Kun hän tarttuu minun sormeeni imiessään maitoa silmät kiinni, hän ei aavista, että saisi minulta mitä vain, jos ymmärtäisi juuri silloin pyytää. Esimerkiksi sen hevosen, josta hän ehkä alkaa haaveilla 15 vuoden päästä. Tai sen prinsessamekon, jollaisen hän varmasti haluaa jo neljän vuoden päästä. Vaikka mistäpä minä tiedän, ehkä hän haluaakin olla teinimutanttikilpikonna. Hän on vielä arvoitus, kokonainen elämä odottamassa tapahtumista.

Päivän vanha tonttuni.


Ja lähes kolme viikkoa vanha pörisijä, Pönttinen.

Samaan aikaan mietin, mitä minä saan teille kertoa hänestä, sillä sehän on hänen elämänsä. Vielä hän on ehkä tunnistamaton, mutta jos en kuvaa blogiin itseäni, miten pitkään saan kuvata häntä?

Elämä on huomattavasti hidastunut ja niinpä näihin sukkiin muotutuva joki virtaa täällä varsin verkkaan. Näissä on klassikon tuntua, mielettömän hieno ohje löytyy Yliveto -blogista, josta varsin moni on sen jo bongannut. Avaruudellinen hahmotuskykyni oli kovilla mallitaulukon kanssa, mutta onneksi pulmat minulle ratkaisivat rakkaat ompeluseuralaiset ja nyt seurassa taitaa jo syntyä useammatkin Kalajoet.

Ja melkein valmiiden listalla Novitan viime talven lehdestä virkattu hame rakkaalle ystävälle. Joka ei ehkä enää usko, että se koskaan valmistuu. Voi häpeä, verkkainen on ollut tämäkin projekti, mutta nyt viittä vaille valmis.


Eilen pieni keräni sai lahjaksi Tokkulin Teppo-koirakäsinuken. Äiti on ihan myyty ja Teppo on jo tehnyt tuttavuutta kerän kanssa. Vaikka mainita täytyy, että minä kyllä luulin häntä kenguruksi...

Pientä ihmistä odotellessa

Tänään aamu valkeni niin lumisena, että maisemaa ei erottanut taivaasta. Oli vain valkoista. Vähitellen lumisade väistyi ja antoi tilaa kirkkaalle, kuulaalle talvipäivälle, jossa oli ihan selvästi jo helmikuuta.

Viisi päivää lasketun ajan jälkeen minä olen tänään rauhoittunut - puhallellut ensin kiukkuisena aamulla ja sitten päättänyt, että olkoon tulematta. Ja luulin vielä varautuneeni ylimenoon, vaan kissan viikset. Kiukku alkoi kuitenkin haihtua osapuilleen samaan aikaan kuin lumisade ja loppupäivän tunnelma on ollut suorastaan kotoinen. Sain ajatukset jotenkin oikeille raiteille. Mikäs tässä ollessa, kun saa luvan kanssa viettää aikaa kotona, istua sohvalla ja kutoa, nukkua päiväunia niin että aurinko paistaa huoneeseen ja laittaa ruokaa ja leipoa. On vain yllättävän vaikea odottaa jotakin, jonka tietää olevan tulossa, muttei milloin. Ajatelkaapas, sellaisia asioita ei elämässä ole kovin montaa.



Kiireisen syksyn ja loputtoman kodin laittamisen keskellä olen kuin olenkin saanut jotakin lämmintä kudottua talvilapselleni. Ja onneksi niin moni muu taitava on jo nyt muistanut pientä ihmistä - voi miten ylpeänä tämä äiti pukee lapsensa päälle ihania villaisia lahjoja! Esimerkiksi rakkaat ompeluseuralaiset yllättivät minut ompeluseuran äitiyspakkaukselle ja se on kuulkaas niin hieno, etten ole vieläkään raaskinut purkaa asioita laatikosta vaan puran ja pakkaan sitä ja esittelen vieraille ja kyläilijöille.



Laatikossa oli kaksi erikokoista puuvillatakkia, molemmat aivan valloittavia, kesäinen pitsimyssy, alpakkaiset pikkuruiset sukat, lapaset ja säärystimet (en tiedä käyttävätkö vauvat säärystimiä, L totesi, mutta minä tiedän, että ainakin tämä meidän vauva käyttää), sekä kasa somasti koristelluille korteille hienosti tekstailtuja lasten loruja. Ihania, kaikki tyyni, parhaita lahjoja.

Onneksi marssin tänään kello neljä yläkertaan, sillä matalalta paistava aurinko ei aivan yltänyt alakertaan ja keittiöön, mutta makuuhuone kylpi kultaisessa valossa. Kun tulin portaita ylös, luulin aluksi jättäneeni lampun päälle.


Piskuisen, mutta toivottavasti sitäkin lämpimämmän peitteen kudoin talvilapselle Pirtin kehräämön karstavillasta. Emmin hetken, sillä vaikkakin lämmintä, maailman pehmoisinta paksu karstavilla ei tietenkään ole. No, peitto on vaunuihin lämmikkeeksi eikä sinällään ole ihoa vasten, joten lämpö ratkaisi. Tuli hieman turhankin soma reunapitseineen, mutta myönnän, etten kertakaikkiaan jaksanut purkaa kerran aloitettua pitsireunaa vaan totesin kylmästi, että näillä mennään.

Villatakkejakin pienelle jo on, mutta tammikuun alussa pakkasten paukkuessa huomasin, että villahousuthan ne olis rautaa. Ja tällaiset tuli. Housuja en ole koskaan kutonut ja katsoin mallia viimeisestä Modasta eli vuoden 2010 ekasta numerosta ja keksin loput.

Pitäkää peukkuja, että saan talvilapsen pian luoksemme. Yhdeksän kuukauden jälkeen olen niin kovin utelias.