Kerän kanssa: elokuuta 2009

Viime viikonloppuna olin seikkailulla, ehkä vähän aikamatkallakin.

Kun olin pieni, meillä ei ollut kesämökkiä vaan pakkasimme kesäisin autoon teltan ja ajoimme Itä-Suomeen, missä teltta pystytettiin pienelle autiolle luonnon hiekkarannalle, jonka taisi omistaa joku suuri metsäyhtiö. Ne kesäviikot olivat aina täynnä pientä taikaa. En ole käynyt paikalla viiteentoista vuoteen. Viimeiset viisi vuotta luulin, että rannat on pilkottu mökkitontteiksi ja vasta tänä kesänä katsoin internetin karttaohjelmasta, ettei näin suinkaan ollut. Niinpä pakkasimme taas auton - tällä kertaa oman aviomiehen, koiran ja vatsassa kasvavan perheenjäsenemme kera ja ajoimme lapsuuteen.

Puolipimeässä hiiviimme perjantai-iltana kallioiden yli ja metsäryteikön läpi kaikkine kantamuksinemme ja lähestyimme rantaa varovasti. Suuri varjo, joka metsän siimeksestä muistutti uhkaavasti pientä mökkiä osoittautui rantaan hylätyksi asuntolaivan rotiskoksi. Ranta oli tallessa. Kaikki oli aivan kuin ennenkin. Kallioiset saaret rannasta avautuvan ulapan takana, suuret siirtolohkareet rannan tuntumassa, mänty telttapaikan vieressä.

Aamulla mies viritteli tulen, keitimme tulella aamupuuron. Istuimme uppotukilla vierekkäin sitä syömässä ja katoimme leivät sopivalle laakealle irtokivelle. Jaaha, mitä täällä sitten oikeastaan tehtiin? kysyi mies uteliaana. Siinäpä se, ei niin paljon mitään kovin erikoista.

Aamuisin aurinko saapuu rantaan sopivasti, kun aamiainen on syöty. Luetaan kirjaa, maataan auringossa, uidaan ja polskitaan loputtomasti tai silloin tällöin vähän iästä riippuen. Yleensä joskus aamupäivän mittaan puhdistetaan hiekka varpaista, laitetaan kengät jalkaan ja kavutaan kallion yli takaisin autolle. Pienen kylän keskustassa juodaan kolat paikallisessa, käydään kaupassa ja pienessä kirjakaupassa. (Yhtenä kesänä luin kaikki Narniat yksi toisensa jälkeen. Kirjakauppaa ei enää ollut...).

Rantaelämään kuuluivat erottomana osana myös retket läheiselle kivivuorelle, vaeltelu pitkin rantoja (metsässä kasvoi vanomoita, joista äiti yhtenä kesänä solmi minulle seppeleen) ja kahlaaminen läheiselle saarelle. Illalla, kun päivä alkaa laskea ja ilma viiletä päivän lämmön jälkeen, sytytetään taas tuli. Isän kanssa lähetimme usein matkaan kokonaisen armadan kaarnalaivoja. Sen voi tehdä vasta kun ilta taittuu niin, että ilma alkaa puhaltaa maalta päin.

Sellainen oli lapsuus ja yhden viikonlopun olin siellä taas. Ajattelin sitä pientä ihmistä, jolle me kohta luomme lapsuuden ja sitä, ettei sen kokoisen onneen kovin kummoisia aineksia tarvita. Vanhemmat väittivät, ettei aurinko edes paistanut aina silloin kun lapsuudessa telttailimme rannassa. Pötypuhetta. On kai saanut hyvän lapsuuden, jos siihen vielä vuosien jälkeen suhtautuu tällaisella suorastaan fanaattisella nostalgialla. Ostaisin rannan, jos voisin samalla ostaa koko alueen, niin ettei sinne ikinä rakenneta mökkejä vaan että siellä voisi vastaisuudessakin vaellella vapaana.

Erään toisen lapsuus alkaa ensi tiistaina. Miehen veli saa lapsen keisarinleikkauksella sillä pieni jästipää on viime hetkellä asettunut poikittain roikuttuaan pitkään mallikelpoisesti alaspäin. Siihen lapsuuteen tulee kuulumaan eteläruotsalainen omakotitalo, oma uima-allas ja leipä, joka on aina vähän makeaa. Ei varmaan hullumpi lapsuus.